Terrorismia vai isänmaallisuutta – luonnonsuojelun ja median hankala suhde
|
|
Terrorismia vai isänmaallisuutta – luonnonsuojelun ja median hankala suhde |
|
|
|
Iida SimesSuomalaista ympäristöjournalismia on mahdotonta tarkastella ilman, että pohtii onko suomalaista ympäristöjournalismia olemassakaan. Muutama ympäristöjärjestöjä kritisoiva artikkeli silloin tällöin ei vielä tarkoita sitä, että ympäristöasioita ruodittaisiin ja pohdiskeltaisiin terävästi, ammattimaisesti ja perinpohjaisesti. Suomessa varsinkin nuorison harrastamaa luonnonsuojelua pidetään järjestäytyneelle yhteiskunnalle vaarallisena ilmiönä sen sijaan että ymmärrettäisiin sen lisäävän kansallista hyvinvointia. Vaikka ympäristönsuojelu ei enää televisiossa ja lehtien palstoilla näytä mielipuolisten hippien omituiselta ajanvietteeltä, mediatodellisuus on silti valitettavan kaukana ympäristönsuojelijoiden todellisuudesta. Jopa ammattimaista raskaansarjan ympäristönsuojelun osaamista vähätellään usein mediassa – jos se ylipäätään siellä näkyy. Teollisuuden edustajia taas saatetaan haastatella ja lainata alansa muka riippumattomina asiantuntijoina. Tällä hetkellä tilanne on se, että ympäristönsuojelijat joutuvat kantamaan vastuuta paitsi pitkäjänteisestä työskentelystä omien spesifien kampanjoidensa parissa, myös uusien ympäristönsuojelullisten epäkohtien etsimisestä ja paljastamisesta. Kansainväliseen eurooppalaiseen tai yhdysvaltalaiseen lehdistöön verrattuna suomalaisilla toimittajilla on vielä paljon oppimista, ainakin mitä tulee teollisuuden antaman informaation kritisoimiseen tai oma-aloitteiseen, kunnianhimoiseen paljastusjournalismin tekemiseen. Erityisesti metsäasioiden parissa työskentelevät ympäristönsuojelijat ovat hyvin turhautuneita siihen tapaan, miten metsien suojelua käsitellään lehdistössä ja sähköisissä viestimissä. "Suomen metsäteollisuuden asema on myyttisen vahva. Sen toimintatapoja ei kyseenalaisteta", toteaa metsäprojektista vastaava Keijo Savola Suomen luonnonsuojeluliitosta. Monikaan toimittaja ei ole perehtynyt metsäpolitiikan mittasuhteisiin: Suojeltavaksi vaadittua luonnonmetsäpinta-alaa on vain noin 1-3% Suomen koko metsäpinta-alasta. Olisi hyvin surullista, jos noista muutamista prosenteista riippuisi Suomen taloudellinen tulevaisuus ja kilpailukyky. "Metsäteollisuus ei enää ole kansallinen projekti. Metsäyhtiöiden omistuspohja on ylikansallinen ja ympäristövaikutukset globaaleja", Savola painottaa. "Sen sijaan luonnonsuojelijoiden oletetaan ja halutaan toimivan vain kansallisella tasolla. Suomalaisten luonnonsuojelijoiden yhteistyö ulkomaisten järjestöjen kanssa nähdään tuomittavana ja epäisänmaallisena." Parhaillaan ympäristönsuojelijat sekoittavat tuttua kaavaa puolustamalla itse historiallisia arvoja. "Talvisodan muistomerkit vaarassa: Metsähallituksen toiminta Malahviassa luonnosta ja kulttuuriarvoista piittamatonta", julistaa luonnonsuojelijoiden lehdistötiedote 11. tammikuuta 1999. He vetoavat pohjoisen aarniometsän hakkuita vastaan myös siksi, että Malahviaa on ehdotettu osaksi suomalais-venäläistä Kalevala-puistoa. Ketkä nyt ovatkaan tarinan sankareita? Vuonna 1994 kansainvälinen ympäristöjärjestö Greenpeace sai aikaan varsinaisen mediamellakan käynnistämällä metsäkampanjansa Suomessa. Kuten tiedetään, Greenpeace työskentelee levittämällä tiedotteita ja vetoomuksia samanaikaisesti monissa maissa. Suomen laajalevikkisin valtakunnallinen iltapäivälehti ammensi Greenpeacen metsäkampanjasta aineksia jopa muutamaan shokeeraavaan lööppiin. Greenpeacea syytettiin lehdessä huijaamisesta ja Suomen metsäteollisuuden mustamaalaamisesta. Metsiäkysymyksissä median valtavirta-ajattelua - joka käytännössä määrää myös yleisen mielipiteen - edustaa valitettavan usein metsäteollisuus. Energia-asioissa eniten painaa voimayhtiön tai kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiehen sana. Viime syksynä kansaa olisi pitänyt kohauttaa Suomen Säteilyturvakeskuksen ilmoitus siitä, että lähialueilla tapahtuvan ydinvoimaturman riskin todennäköisyys on 2-3%. Kohauttiko? Ehkä muutama asiaan perehtynyt laskutaitoinen lehdenlukija sai aamukahvinsa väärään kurkkuun, mutta muuten keskustelu asiasta oli varsin laimeaa ja tyyliltään onnettomuusriskiä vähättelevää. Yllättävää kyllä, lukuisat aiheesta juttuja tehneet toimittajat saivat tuon riskiarvon kuulostamaan siltä kuin ydinturma olisi kovin epätodennäköinen, vaikka kyse on juuri päinvastaisesta: 2-3 prosentin riski on valtava. (Usein yhden länsimaisen ydinreaktorin sydämen sulamisriski, eli 7-luokan onnettomuuden todennäköisyys, on yhden suhde useisiin kymmeniin tuhansiin.) Mikäli lentokoneturman riski olisi parin prosentin luokkaa, vain hulluimmat huimapäät lentäisivät. Huolestuttavinta suomalaisessa ympäristöjournalismissa ei ole se, ettei ympäristöjärjestöjen mielipidettä usein noteerata, ei vaikka luonnonsuojelijoiden tietomäärä ko. ajankohtaisesta asiasta ylittäisi moninkertaisesti toimittajan muutaman puhelisoiton avulla hankkiman taustainformaation. Huolestuttavinta ei ole sekään, että usein jutun sävy ja linja on päätetty jo kauan ennen kuin juttua on edes kirjoitettu tai kuvattu, vaikkei toimittajalla vielä tässä vaiheessa olisikaan perinpohjaista ymmärtämystä asian yksityiskohdista. Ylivoimaisesti huolestuttavinta suomalaisen ympäristöjournalismin heikossa tilassa on se, että asiantunteva journalismi puuttuu lähes kokonaan. Sellaisia toimittajia on todella vain muutama, jotka perehtyvät syvällisesti aiheeseensa, rakentavat juttunsa huolellisesti, lainaavat ympäristöjärjestöjen tiedotteita oikein ja mainitsevat lähteensä, sekä kuulustelevat suuria metsä- tai ydinvoimajohtajia kriittisen arvioivasti. Ympäristötoimittaja Ismo Tuormaa harmitteli Nuorten Luonto –lehdessä (8/98): "Toimittaminen vaatii sitä, että soittelisi tai tapailisi monia ihmisiä... Yleensä se jää siihen että soitetaan yhdelle ihmiselle, käydään haastattelemassa sitä, ja sillä selvä!" Lopuksi eräs mielenkiintoinen huippuesimerkki toimittajien suhtautumisesta ympäristönsuojeluun. Eräässä keskisuomalaisessa lehdessä julkaistiin vuonna 1994 kolumni, jossa metsiä suojelevia "kaupunkilaistyttöjä" syytettiin epäisänmaallisuudesta, typeryydestä ja terrorismista. Tällainen idiotismi ja panettelu oli vielä tuohon aikaan hyvin yleistä muissakin lehdissä, mutta tomera savolaiskolumnisti alitti kaikki mahdolliset rimat mekkaloimalla, että metsäaktivistityttösiltä pitäisi "vetää housut alas" ja "laittaa vähän lunta sinne niin", jotta turha puiden halailu loppuisi. Kolumni julkaistiin kirjoittajan kuvan kanssa. Se ainakin osoitti hämmästyttävää rohkeutta ja itsesensuurin puutetta. Kirjoittaja vastaa Suomen luonnonsuojeluliiton ydinjäteprojektista. |
 |
|