Energian poliittisuudesta

Jarmo Vehmas

Toisin kuin julkisessa energiakeskustelussa usein annetaan ymmärtää, energiakysymyksiin liittyvät vaihtoehdot ja niitä koskeva päätöksenteko ovat aidosti poliittisia kysymyksiä. Yksiselitteisiä ratkaisuja ei ole olemassa, vaan kaikki esillä olevat vaihtoehdot liittyvät aina johonkin arvoperustaan ja joidenkin eturyhmien päämääriin.

Suomen energiankulutus on kasvanut suhteellisen voimakkaasti viime vuosina. Kasvu on ollut teollisuusmaiden keskimääräistä kasvua nopeampaa. Niinpä käytännön energiakeskustelun lähtökohdaksi otetaan usein energiankulutuksen kasvu ja sitä koskevat ennusteet. Energian ja erityisesti sähkön kulutuksen kasvun on yleensä arvioitu jatkuvan.

Energiankulutuksen kasvu ei kuitenkaan ole mikään luonnonlaki tai itsestäänselvyys, vaan se on ollut seurausta poliittisista valinnoista ja näitä valintoja tukevista päätöksistä. Energian kulutuksen kasvu johtuu runsaasti energiaa kuluttavan toiminnan suosimisesta poliittisessa päätöksenteossa - myös muissa kuin välittömiä energiaratkaisuja koskevissa asioissa.

Jos esimerkiksi eri tuotantopanosten hintakehitystä seurataan pitkällä aikavälillä, niin energian ja erityisesti sähkön hintakehitys poikkeaa oleellisesti muiden tuotantopanosten, kuten työvoiman tai raaka-aineiden hintakehityksestä. Energian edullisuus suhteessa muihin tuotantopanoksiin on lisääntynyt. Tämä on muokannut Suomen tuotantorakenteen sellaiseksi kuin se nyt on.

Pitkällä aikavälillä varsin energiaintensiiviseksi muodostuneen tuotantorakenteen muuttaminen vähemmän energiaa kuluttavaan suuntaan onkin yksi keskeisimmistä ympäristö- ja energiapolitiikan yhteensovittamisen haasteista. Tuotantorakenteen muuttaminen on raju poliittinen valinta. Muutos edellyttää energian ja muiden tuotantopanosten suhteellisten hintojen muuttamista. Tähän tarkoitukseen on olemassa varsin tehokkaita taloudellisia ohjauskeinoja.

Energiaratkaisut ovat poliittisia

Mutta mitä on energiapolitiikka? Energiajärjestelmän ja muun yhteiskunnan välinen suhde määrittää ne poliittisesti "tarkoituksenmukaiset" seikat, joihin päähuomio poliittisessa keskustelussa kiinnitetään. Ajan myötä tietynlaiseen energiajärjestelmään liittyvistä huomion kohteista tulee "itsestään selviä" lähtökohtia, joita ei juurikaan kyseenalaisteta energiaa koskevassa poliittisessa keskustelussa.

Vuonna 1989 ilmestyneessä Imatran Voima Oy:n rahoittamassa tutkimuksessa "Energia, talous ja energiatalouden poliittinen ohjaus Suomessa" tutkija Kari Karjalainen tarkastelee energiapolitiikkaa kahdessa eri merkityksessä. Molemmat merkitykset liittyvät siihen, millaisia päämääriä energiapolitiikan avulla tavoitellaan. Tutkimuksen mukaan energiapolitiikka liittyy ainoastaan energiantarpeen tyydyttämiseen tähtäävään toimintaan, sen sijaan muista kuin energiaan välittömästi liittyvistä lähtökohdista tapahtuva toimintaa kuvataan "energialla politikoimiseksi".

Energiapolitiikan itsestään selvät lähtökohdat koskevat nykyisin "energian tarvetta". Suomalaisessa keskustelussa tämä on merkinnyt energiankulutuksen kasvua. Jos kuitenkin otetaan huomioon energian välineluonne eli se tosiseikka, että energiaa tarvitaan muiden, primaarisempien tavoitteiden saavuttamiseen, niin itse energia-politiikkakin on ainoastaan "energialla politikointia".

Edellä mainitussa tutkimuksessa energialla politikoiminen rajattiin lähinnä alue- ja työllisyyspoliittisten tavoitteiden ajamiseen kotimaisten energialähteiden avulla. Kuitenkin energian välineluonne huomioon ottaen myös energiaintensiivisen teollisuuden tarpeista lähtevän, vallitsevan energiapolitiikan määritteleminen energialla politikoinniksi olisi yhtä lailla perusteltavissa.

Ydinvoimaa ja kivihiiltä valtion tuella

Konkreettisesti energiapolitiikka käsittää ne julkisen sektorin toimet, jotka koskevat energian hankintaa, tuottamista ja kulutusta sekä näiden harjoittamisen puitteita tai olosuhteita. Näitä toimia koskevat päätökset pyritään käytännössä perustelemaan ensisijaisesti taloudellisin argumentein. Tässä yhteydessä Suomessa käytävä poliitiinen energiakeskustelu on ollut historiatonta.

Kotimaisten ja uusiutuvien energialähteiden käytön tukemista julkisin varoin paheksutaan monissa puheenvuoroissa, vaikka historiallinen tarkastelu osoittaa, että nykyinen, valtaosin fossiilisiin energialähteisiin ja ydinvoimaan perustuva energiajärjestelmä on rakennettu suureksi osaksi julkisin varoin. Samoin lähes kaikki energia-alan instituutiot on perustettu valtion toimesta. Tätä taustaa vasten valtion tuen kritisoiminen uusiutuvien energialähteiden yhteydessä on huono argumentti.

Kokonaan eri asia on, että uusiutuvan energian tukeminen valtion varoin on ideologisessa ristiriidassa vallisevan energia-alan liberalisoinnin ja kilpailun lisäämisen kanssa. Liberalisointi muuttaa ratkaisevasti energia-alan toimintaympäristöä. Tilannetta on usein luonnehdittu niin, että julkisen sektorin mahdollisuudet energia-alan ohjaamiseen ovat vähentymässä. Kyse on ehkä pikemminkin tahdon puutteesta kuin mahdollisuuksien vähentymisestä, sillä energia-alan liberalisointi on jo itsessään erittäin voimakas poliittinen päätös. Energiahan on yksi tyypillisimmistä luonnollisten monopolien aloista. Energia-alan poliittiset ohjausmahdollisuudet eivät siis ole vähentyneet, ne ovat vain erilaisia kuin ennen.

Uudessa tilanteessa energiapolitiikan lähtökohdat ovat selvästi perinteisen energiajärjestelmän puolella, koska sitä on rakennettu vuosikausia valtion monopolien suojissa. Toisaalta energia-alan liberalisointiin liittyy sellaisiakin piirteitä, jotka saattavat suosia myös uusiutuvia energialähteitä. Perinteinen energiajärjestelmä on rakennettu suurten yksiköiden varaan aikana, jolloin energian tarjonta on ollut monopolien hallussa. Nyt energian kuluttajilla on mahdollisuus valita useiden tuottajien välillä. Monopolien aikana myös energian kysyntä oli varmemmalla pohjalla kuin nykyisin, koska erilaisia teknisiä mahdollisuuksia energian käytön lisäämiseen on ollut tarjolla.

Työpaikat ja ympäristö teollisuuden edelle

Näköpiirissä ei juurikaan ole merkittäviä uusia energian käyttökohteita, joten energiankulutuksen kasvulle ei löydy sellaista potentiaalia kuin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Myös energialähteisiin liittyvät ympäristövaikutukset ja -riskit lisäävät energiantuottajien valintoihin sisältyviä taloudellisia riskejä. Menestyminen avautuvilla sähkömarkkinoilla ei siksi enää voi perustua "suuruuden ekonomiaan" niin kuin monopolistisilla markkinoilla, vaan menestyksen avaimet ovat joustavuudessa ja asiakasläh-töisyydessä, aivan kuten perinteisillä hyödykemarkkinoillakin.

Energiantuotannossa tämä merkinnee käytännössä voimalaitosten keskimääräisen yksikkökoon pienentymistä, pääomavaltaisuuden vähenemistä ja uusiutuvien energialähteiden esiinmarssia. Näihin liittyvä julkisen sektorin ohjaus on täysin mahdollista myös avoimilla markkinoilla.

Käytännössä harjoitettavaa energiapolitiikkaa tulisi arvioida siitä näkökulmasta, millaisten ryhmien etuja energiapolitiikalla kulloinkin ajetaan. Suomen tähänastinen energiapolitiikka on ollut perusteollisuuspolitiikkaa. Tulevaisuuden energiapolitiikka voisi olla esimerkiksi ympäristöpolitiikkaa, teknologiapolitiikkaa tai työllisyyspolitiikkaa. Energialla on politikoitu aina, ja politikointia tulee olemaan jatkossakin. Muita vaihtoehtoja ei energiapolitiikassa ole.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston aluetieteen ja ympäristöpolitiikan laitoksen tutkija